Surua

Ja murhetta on elämä ollut viime viikot.
Hiihtolomaviikko ei mennyt ollenkaan hiihdellen tai liikkuen, vaan rakkaan isäni kuolinvuoteella oyssissa valvoen. Niin raskas ja kova viikko, että voimat ehtyivät täysin. Ahdistavan sairaalajakson jälkeen jumpat ja lenkkeilyt ovat olleet kadonneen kunnon etsimistä. Varsinkin jumpassa tuntui siltä, että viime viikko oli vienyt käsivarsista kaiken voiman, tosin ajatuskaan ei tahtonut askelsarjoissa pysyä mukana. Nyt pikkuhiljaa olen heräillyt siihen, että elämä jatkuu. Koulutyö on kai sellainen tekijä, joka siirtää ajatukset muuhun, vähän helpottaa.
Jarkko suunnitteli maratontreenin aloittamista viimeviikolla, mutta se siirtyi sitten tälle viikolle. Yhdessä ollaan lenkkeilty nyt täällä Hämeessä pari lenkkiä: torstai- illan lenkillä huomasin, että hengitys alkaa taas kulkea.
Tänä aamuna kierreltiin Vanajaveen lenkki vajaa 9 km pk-vauhtia.
Elämässä on välillä eri kausia. Tällähetkellä on luopumisen opettelun kausi.
Silloin täytyy käpertyä vähäksi aikaa kuoreensa ja antaa ajan parantaa.