Lennokasta

oli juoksu tänään.
Olen koko syksyn ollut hiukan mietteissäni tämän kuntoilun kanssa; leposykkeet ovat naputtaneet jatkuvasti kuuttakymppiä. Olen uumoillut ylirasitustilaa maratonin jälkeen ja yrittänyt liikkua hiukan pienemmällä tahdilla.
Tämä kunnon kohotus se on arvoituksellinen laji, ei siitä tahdo päästä selvyyteen.
Toisaalta työrintamalla on ollut niin monensorttista muutosta, että sekin voi olla aiheuttanut muutamia lisälyöntejä. Kuitenkin innostuin tuosta kasisatasen tavoittelusta, kävin pari reippaanpaa lenkkiä ja kas leposyke alkoi laskea.

Liian pitkä oli myös lihashuoltoväli; viimeksi olen käynyt hierojalla elokuussa ennen maratonia :(
Eipä ihme, ettei kahdentunnin hieronta riittänyt alkuunkaan tiukan paketin purkamiseen. Siispä pidin kiltisti Kirsin määräämät kaksi kunnollista lepopäivää hieronnan jälkeen.
Perjantain jumppa venytyksineen teki tosi hyvää.
Lauantaille olin suunnitellut kaikenlaista verhonvaihto ynnä juoksu hommaa, mutta olin ihan tiltti. Ja tietysti alkoi ketuttaa se, ettei saanut mistään hommasta kiinni. Päätin, että antaapa olla sitten, perskutarallaa! Juostaan sitten kun hyvältä tuntuu.
Ja kas, tänään oli oikein tuska päästä lenkille.
Magee pakkanen, auringon paiste ja Niskakankaan lenkki 9,27 km
ajassa 58:08,8 (keskivauhti 6:16!)
Keskisyke160
Lopussa tietysti hoputin tossuja lennokkaanpaan menoon, kun tuntui, että poveria löytyy. JEES!
Ilmeisesti näitä tuntemuksia kannattaa kuitenkin kuunnella.
Tietystikkään ei ole hyvä jos milloinkaan ei huvita. Alan silti oppia tulkitsemaan kehoni ääniä.
Kehoni äänet kyllä huutelevat LUNTA!