Lenkkeilyt

Jatkuivat torstaina Hämeenlinnassa.
Kiertelin vuokraemäntäni avustamana kaupunginpuistonlenkin. Avustamana tarkoittaa, että vuokraemäntäni lähti reittioppaaksi pyörällä. Nyt alkaakin olla oikein mainiot lenkkipolut selvillä siellä suunnalla minne olen tässä taas parasta aikaa matkalla. Tämä junassaolo aika kuluu mukavasti, kun ottaa evästä, lukemista, virkkuun ja tabletin.
Mutta lenkkeilyyn. Harmitti, kun sports trackeri vaati uutta kirjautumista lenkille lähteissä, en saanut reittiä mitatuksi ja kartalle. Tunnin kuitenkin juoksin suhteellisen reipasta tahtia, joten veikkaisin, että vajaan kahdeksan kilometria tuli mittariin.

Perjantaina kävelin reissureppu selässä kouluun (3 km) ja koululta asemalle ( olisko 4 km) tuo vaellusreppu on osoittautunut mainioksi matkakumppaniksi, kun sillä jaksaa kantaa painaviakin matkavarustuksia... Oliskos tämä nyt sitten sitä hyötyliikuntaa?
Lauantai meni kotoutumisessa ja kai minäkin valmistauduin NiceHockeyn ensimmäiseen sarjapeliin, kun valmentaja siinä pyöriskeli hermostuneena koko aamupäivän. Tavoitteena naisilla on kuulemma Mestis... Juu, voi sitten olla vähissä kohtaamiset aviomiehen kanssa jos nousevat: minä tuun kottiin, niin Jarkko lähtee naisten kanssa reissuun :/
Sunnuntai aamuksi oli luvattu pohjoiseen kääntyvää tuulta, joten päätimme lähteä lenkkeilemään Hituraan, toiveissa nähdä muuttavien n.7000 kurjen ylilento. Sää oli kuitenkin leuto ja tuuleton, eivät olleet linnut saaneet vielä ilmaa siipien alle.
Siellä Hiturassa juoksennellessa Jarkolla tuli ajatus, että täällähän olisi hyvä paikka järjestää vuorokausijuoksuja tai Onnin testijuoksuja. Pisin reitti kaivoksen ympäri taitaa olla noin 4 km, mutta muitakin matkoja saa soratiestöstä soviteltua.
Mulla jalat olivat kuin lyijyä varmaan torstain kovasta lenkistä. Jarkko taas kipusi kevein jaloin kaivoksen kaatoaltaan nousuja. Semmoinen vajaa seiska kipaistiin. Olisin niin mielelläni laittanut lenkistä tänne kuvia, mutta linkitys ei nyt mua tottele, yritän uudestaan iltasella koulupäivän jälkeen.

Innostuttiin

Ihan todella siitä metsähyppelystä.
Maanantaina suunnattiin samaan paikkaan, tosin suunnitelmissa hiukan eri reitti; nimittäin lähitienoolta ohi kulkeva moottorikelkkareitti.
Heti lähteissä huokailtiin molemmat, että nyt ei ollutkaan niin helpon tuntuista, kuin sunnuntain lenkillä. Metsässä juoksussa kun täytyy kinttuja nostella hiukan erilailla kuin maantietallaamisessa. Mulla oli nivuset alkuun hankalan tuntuiset...johtui varmaan siitä sunnuntaisesta sammalten nuuhkimisesta ;) Mutta kun päästiin matkaan, niin lähtihän se juoksu rullaamaan. Tosin vain vähän matkaa, sillä maasto oli hiukan haasteellista Cosmoksen sanoin... tuumasi Jarkko. Kapea kivinen polku ja sitten alkoi suo, jota oli ojitettu. Vaikka kosteaa oli, ei silti ihan mahdottomasti upottanut ja lenkkaritkin säilyivät melkein kuivina. Juostiin/ käveltiin Vinnurvan lähimaastoon pikkutielle ja siitä Pyssymäkeen tulevalle ladulle, joka oli myös melkoisen märkä... Mutta ei kuulemma läheskään niin märkä, kuin oli ollut kesällä yövaelluksen aikaan. Siitä sitten hirvenhiihtoladun kautta eränkävijöiden majaa kohti, missä oli auto odottamassa. Kahdeksan jälkeen oli metsässä jo melko hämärää, melkein olisi saanut olla lamppu otsalla loppumatkasta.
Matkaa ei tullut kuin kuutisen kilsaa, mutta hyvä lenkki, pysyivät sykkeetkin kohtuullisina, kun oli sitä hidastetta reitillä.

Tänään pakotin itseni pitkästä aikaa jumppaamaan ja tein kävelijän lihaskuntojumpan. Tällä saralla täytyy ryhdistäytyä! Lihaskunto on yllättävän katoavaista :(
Jumpan jälkeen potkuttelin kickbikella katsomaan Viivin jalkisturnausta, hän kun pääsi Köpiksen tyttöjoukkueen maalivahdiksi.
Reippailin siis päivällä, kun nyt istua kökötän junassa matkalla Hämeenlinnaan. Tämänkertaisella lähdöllä ei enää kenenkään meistä tarvinnut vetistellä!

Mahdottoman mukava

metsälenkki takana.
Olen liikkunut viimeaikoina paljon Pyssymäessä sienessä ja mustikassa yksin, kun sinne on niin helppo pyrähtää tästä kotoa vaikka pyörällä. Eränkävijöiden majalta lähtee hirvenhiihtolatu ja sitä on ollut mukava kulkea. Tänään otin Jarkon mörön syötiksi, että uskaltaisin vähän poiketa polulta. Yhdessä sitten tuumittiin, että tänne tullaan lenkkeilemään.

Latupohjat ovat ihan loistavia lenkkipolkuja.
Vajaa seitsämän kilsaa juostiin: lähdettiin ensin hirvenhiihtolatua pitkin Vinnurvantielle ja sieltä Lehmilammen laavulle. Laavulta eteenpäin juoksu oli haastavampaa kivikkoisella ja mutkaisella patikkapolulla. Piti mun vähän tutustua turpeeseenkin, kun jalka ei enää yhden pienen juurakon yli noussutkaan. Kehveli ;)

Loppulenkistä vaan yhteen ääneen pohdiskeltiin, että eipä oo hoksattu aiemmin näitä metsäpolkuja lähteä tutkimaan. Todennäköisesti jatkossa mennään metsään, jäi niin mukavat viilikset.

Alkuviikosta etsin Hämeenlinnassa uusia lenkkipolkuja ja niitähän kyllä löytyy: Ahvenistolla tiistaina reippailulla vuokraemäntäni kanssa. Voi hitsi, siellähän oli niin hianot kuntoiluvälineet etelänmiehillä, ettei me maaseuvun ihimiset koskaan olla sellasiin törmätty :O

Torstaiksi tulinkin kotiin, kun oli Kirsiltä varattuna parin tunnit hieronta.
Oon myös vielä kerännyt pyöräkilsoja kilometrikisaan, että sain 1200 km rikki--- juu, tosi vähän se on siihen viime kesän 2500 km verrattuna :(
Nyt oon kamalan onnellinen siitä, että tiistaina vasta täytyy lähteä opinahjoon!
Koville ottaa mulla tää reissunaisen elämä, mutta jospa jollainlailla alkais tottua... Toivottavasti.

 Jarkko jatkaa omia mietteitään:

Viikko on mennyt vötkistellessä ja jalkoja parannellessa. Perjantaina sain päättää työviikon Kirsin kynsissä. Yllättävän hyvin olivat jalat palautuneet Kärkimaratonista. Vasen pohje ja molemmat reidet olivat hitusen tiukkoina kuitenkin. Kirsi jostain syystä totesi, että juoksijan olisi hyvä toisinaan venytelläkn. Mitä lie tarkoittanut?

Aamupäivän marjaretken ja NiceHockeyn harjoitushöntsän jälkeen olikin sopiva aika lähteä kokeilemaan, miltä juoksu viikon tauon päästä tuntuu. Mennessä oli oudon epävarma tunne: ihan kuin ei olisi ikinä juossut. Mutta jo ensi askeleilla tuntui kepoisalta ja hyvältä: liekö johtunut hyvästä lenkkiseurasta ja mukavasta maastosta.

Vuosikausia jo on tullut hölkkäiltyä, mutta vasta nyt on tullut huomattua metsäpolkujuoksun autuus. Ei väliä vauhdilla tai matkalla, juoksuun käytetty aika on tärkeitä. Pehmeä maasto hellii jalkoja, mutta alustan haastavuus tuo juoksuun ihan omanlaisensa mielenkiinnon ja varmasti kehittää nilkan ja jalkaterän lihaksistoakin eri tavalla kuin yksitoikkoinen päällystetien hinkaaminen.

Jospa tässä taas pääsisi treenamisen alkuun. Ítselleni olen luvannut,e ttä tänä syksynä ennen hiihtokeljä ottaisin kunnon salikuurin, että saa lihaskuntoakin kehitettyä. Jos vaikka sasi näihinkin siimoihin hiukan patesta tarttuman, kun meinaa nuo talon naiset alkaa pullistelemaan hauiksiaan sen näköisenä, että kohtaa jää isäntä kakkoseksi tai kolmoseksi... Oman haasteensa treenaamiseen tuo nuo aikuisopiskelijan Hämeenlinna-viikot ja omat kiekkokiireet, huushollin ylläpitoakin pitäisi ehtiä opetella. Koville meinaa ottaa välillä isännällekin, mutta jospa jollain alkais tottua....toivottavasti.

Kramppeja ja nitkahdus

Kärkimaratonaamuvalkeni Nivalassa aurinkoisena.Huonosti nukutusta yöstä huolimatta mieli oli rauhallinen ja kohtuullisen luottavainen. Aikaisena aamupalana puuroa, kananmunaa, jogurttimysliä ja kahvia. Aiemmin en ole puolilta päivin starttaavaa maratonia juossutkaan, vaan olen voinut hotelliaamiaisella syödä mielin määrin. Nyt piti olla varovaisempi tässäkin asiassa.

Kisapaikalle saavuttiin reilu tunti ennen starttia osanoton varmistamiseksi. Tunti kului kevyesti käveleskellen, ruohikolla makoillen, reittikarttaa tutkien ja varusteita valmistellen. Lähtöviivalle kerääntyi hiukan ennen kahtatoista vain kolmisenkymmentä urheaa koko matkan taivaltajaa. Kaikki näyttivät pelottavan kovakuntoisilta ja ajattelin, että yksinjuoksuksi menee.

Starttipistoolin paukahdettua matkanteko alkoi kevein koivin. Ensimmäinen kymmenminuuttinen oli suunnitelmissa juosta tuntemuksen mukaan konetta käynnistellen ja sen jälkeen tasata syke tunnin ajaksi lukemiin 145. Parin kilometrin juoksun jälkeen sykemittari alkoi varoitella liian korkeista sykkeistä, olin kymmenisen lyöntiä yli tavoitteen. Tässä vaiheessa piti tehdä kipeä päätös: jättäydyn ryhmästä ja yritän tasata sykkeen. Lohduttelin itseäni ajatuksella, että joku noista vielä tulee selkä edellä vastaan toisella kierroksella. Neljän kilometrin tienoilla takaa tuli ohi Katri Hautakangas , joka kertoi olevansa ensikertalainen ja juoksevansa tuntemuksen mukaan – kevyttä tuntui olevan ja pian jäinkin hänestä. Sykkeet eivät laskeneet tavoitteeseen, mutta en halunnut enempää hiljentääkään, koska omilla lenkeillä olin pystynyt reilun tunnin juoksemaan neljän tunnin maravauhtia alle 145-sykkeillä. Alkukilometrien myötätuuliosuudella aurinko lämmintä kovasti ja hiki tippui lipan päästä jo alkumatkasta. Ensimmäinen juomapiste 4,5 kilometrin kohdalla tuli tarpeeseen.

Vielä ennen ensimmäistä omaa väliaikapaikkaani (7 km) yksi naisjuoksija (Mari Sipola?) ohitti minut, hänen kannassaan taivalsin toiselle juomapaikalle saakka, jossa hän pysähtyi juomaan ja jäi taakseni.  Seitsemän kilometrin pylvään ohitin ajassa 40.12, suunnittelemassani vauhdissa, sykkeet tosin liian korkealla, keskiarvo 152. Tunne oli virkeä ja hyvä, juoksu rullasi kivasti.

Pakolantien päässä odotti Päivikki kickbiken kanssa ja avusti vetoavulla vastatuuliosuudella. Visalantiellä oli lisää kannustusjoukkoja: appiukko Paavo ja tytär Vilja. Paavolta sain myös vetoapua sivuvastaisella osuudella. Kanssamatkaajat todellakin jouduttavat askelta ja parantavat fiilistä, etenkin kun matkan varrella ei muuta kannustusta juurikaan ollut.

Niemelänkylän sillalla puhalsi koko reissun kovin vastatuuli, mutta onneksi vain noin 400 metrin matkalla. Joen eteläpuolella juoksijan vauhtia siivitti sivumyötäinen tuuli, jonka ansioista pystyi laskettelemaan aika rennosti eteenpäin. 14 kilometrin paalulla oli jälleen väliajan paikka. Toinen seiska vei aikaa 39.46, edelleen aivan ennakkosuunnitelmien mukainen vauhti. Keskisyke oli  toisella seiskalla 155, melkein kymmenen lyöntiä liikaa.

Ensimmäisen kierroksen loppukolmanneksella Katrin selkä alkoi lähestyä ja oma juoksuni kulki edelleen hyvin. Lisävoimia antoi Ruusan ja muiden tienvarteen kokoontuneiden kannustus Männistön kaupunginosassa.  Kierroksen lopulla juoksu oli edelleen vaivatonta, mutta ajatus ilmeisesti alkoi pätkiä, sillä väliajan napsautin 42 kilometrin kohdalla, satakunta metriä ennen oikeaa kohtaa. Väliajaksi tuli 38.37, johon pitää lisätä reilu puoli minuuttia, kuitenkin kisan nopein seiska. Keskisyke oli nyt 159, reilusti liikaa! Puolikkaan väliajaksi tuli 1.59.41, alle neljän tunnin vauhdissa tasaisen vauhdin taulukon mukaan siis.

Toisen kierroksen alussa Ylivieskan oma Västerbron silta eli Savontien rautatiesilta piti ottaa varovasti, mutta alamäessä annoin rullata rennosti. Pian mäen jälkeen reisissä alkoi tuntua ensimmäiset jäykistymisen tunteet ja tässä vaiheessa suolakiteet olisivat voineet tehdä terää. Huoltojoukkojen kanssa olin kuitenkin sopinut suolasta ja geelistä vasta Kiviojan koulun tienoilla. Lievistä tuntemuksista huolimatta juoksu kulki ja ohitin Katrin samoilla seuduilla, joilla hän edellisellä kierroksella hyvästeli minut. Katri valitteli huonoa oloa. Lohduttelin sen kuuluvan asiaan ja hyvän/pahan olon tuntemuksien menevän ja tulevan. Katrin askellus näytti edelleen hyvältä.

Hamarin padolla alkoi ensimmäisen kerran olla pientä kramppituntemusta  etureisissä ja muutenkin ilmaantumaan yleistä pahaa oloa. Kuitenkin Kiviojan pyörätiellä sain näkyviin edellä menevän valkopaitaisen juoksijan. Kummasti piristi mieltä, kun näin että jollakin muullakin vauhti hidastuu. Kiviojan pyörätieosuudesta tuli muuten mieleen Terwamaratonin pyörätieosuus Värtön suunnalta keskustaa kohti. Neljäs seiska vei aikaa 39.52, josta voi siis ottaa sen puolisen minuuttia pois eli lähes samaa tahtia edelisen kanssa ja suunnitelman mukaan. Sykkeet vain huitelivat tällä seiskalla jo keskilukemissa 163 – aivan liikaa.  Kiviojalla sain Viljalta taas geeliä, jonka toivoin antavan lisäpotkua juoksuun. Suoran lopussa otin myös suolaa ja tässä vaiheessa alkoi oma pinna kiristyä ja tuli turhaan ärjäistyä Viljallekin, joka ei ihan metrilleen sovitussa paikassa ollut – anteeksi.

Kaisaniemessä olo ja jalat heikkenivät entisestään: päässäni kävin koko ajan taistelua juoksemisen ja kävelemisen välillä. Tein kuitenkin päätöksen etten kävelemään ala ja keskeyttämään ei ole tultu.  Juoksu jatkui: juomapaikalla nestettä ja rusinoita. Päivikki potkutteli urheasti äksyilevän ukkonsa rinnalla. Juuri ennen Pakolantietä sain edelläni kramppien kanssa taistelleen kanssajuoksijan kiinni. Hän taivalsi hetken matkaa mukanani, mutta joutui pistämään kävelyksi. Päivikki tarjosi myös hänelle suolaa – toivottavasti oli apua.  Visalantiellä apunani oli jälleen appiukkoni, joka oli saatellut vastatuuliosuudella myös muita juoksijoita, vetoavusta oli saanut nauttia myös kansalainen Kune – Ismo Kunelius, tuo armoton pakinoitsija ja alle 3.40 maratoonari (hopeaa M50 sarjassa). Anoppilan pihalta kannustusjoukkoon liittyi myös aliupseerioppilastyttäreni Venla, joka ehti matkaan vasta nyt omien jalkapallokiireidensä jälkeen. Venlan vetoapu oli oivan tasaista ja siinä oli väsyneen juoksijan hyvä taivaltaa. Niemelänkylän huoltopisteeltä taas juomaa, banaania ja rusinoita. Tässä vaiheessa yllätti outo tunne: piti pisätytyä pusikossa pissat lirauttamassa, en kyllä mennyt tieltä mihinkään, nopeasti ojan penkalle pieni liraus ja matka jatkui. Ongelmat eivät siis johtuneet ainakaan nestehukasta.  Tässä vaiheessa edelläni taivalsi kaksi tuskaisen näköistä mustapaitaista miestä vuoroin juosten, vuoroin kävellen. Edelleen päässäni takoi: älä kävele.

Niemelänkylän sillan ylitys sujui Venlan avulla vastatuuleen ja eteläpuolella selän takaa puhalsi myötätuuli. Tuuli ei kuitenkaan tällä kertaa auttanut askeleen rentouttamisessa, vaan reidet olivat lyijyä.  Viides seiskan väliaika tuli taas napsautettua ennen aikojaan mutta väliaika oli jo 43.07, ja keskisykekin hidastuneesta vauhdista huolimatta 163. Tavoite neljän tunnin alituksesta oli hyvästelty ja nyt tavoiteltiin alla 4.15 aikaa. Saavutin edellä menijöitä, mutta aika pian jouduin itsekin kyykähtämään hetkeksi venyttämään reisiä. Kuitenkin pystyin sinnittelemään pidempiä juoksupätkiä kun edellä menijät, joten ohitin heidät: tuskaista oli meno meillä kaikilla. Päivikki yritti tarjoilla suolaa heillekin: itsekin otin suolaa ja vettä, lisäksi lihaksiin suihkutettiin Perskindol-suihketta, joka pientä apua tuntuikin tuovan.  Tässä vaiheessa Katri tuli kepeällä askeleella takaa ja ohitti meidät miehet hymyssä suin. 

Männistöä toistamiseen lähestyessä Venla palasi mummulaan, mutta Päivikin kaveriksi tukijoukkoihin liittyi mukaan Harri, joka jaksoi kehua raahustajaa vielä urheilijaksi. Tässä vaiheessa reisikivut unohtuivat – tilalle tuli erittäin kiusalliset pohjekrampit, jotka iskivät salakavalasti varoittamatta aina hiukan ennen kuin jalka kosketti maata. Koko ajan oli pelko persuuksissa, että jalka linttaa niin, että juoksija on kohta nokallaan. Perskindol helpotti hiutusen tätäkin vaivaa.

Viimeisen juomapaikan jälkeen Ouluntien alikulussa en tohtinut ottaa juoksuaskelia vaan kävelin. Kävelyosuuden lopuksi venytin hieman pohkeitani ja yritin jatkaa juoksua. Juoksu sujuikin kehnosti, mutta oli kuitenkin juoksua! Aika ajoin kramppi iski jompaankumpaan pohkeeseen ja välillä oli oman turvallisuuden vuoksi pakko kävellä. Ruusakin liittyi hetkeksi pyöräilemään, mutta lähti sitten hakemaan kivennäisvettä maalissa juotavaksi. Maali todellakin lähestyi, olin jo 40 kilometrin kyltillä.

Viimeiselle pitkälle suoralle kääntyessä yritin kehitellä loppukiriä rennolla askeleella- Irtosihan se - 50 metriä.  Sitten lihakset vetivät oikeaa nilkkaa aivan yllättävään asentoon ja pohkeeseen iski taas kramppi, oli heitettävä kävelyksi ja unohdettava loppukiri. Krampin laannuttua kevyttä hölkkää ja pieni pätkä kävelyä, niin sain hölkätä urheilukentän portista maalia kohtia. Perheen naisväen, appivanhempien sekä Ruusan ja Harrin kannustaessa ylitin maaliviivan ajassa  4.13.53, M40 sarjan viides eli viimeinen. Viimeinen reilu seiska vei aikaa 52.15 ja sykekeskiarvo laski lukemiin 149. Koko reissun sykekeskiarvo oli 156, maksimisykkeen ollessa 167.

Reitistä pidin, vanhalla Kärkimaratonin reitillä en ole koskaan edes puolikasta juossut, mutta 80-90 –lukujen taitteessa sen verran Niemelänkylän lenkkiä kiertänyt, etten haluaisi juosta sitä 4 kertaa peräjälkeen. Tiukat mutkat eivät tässä vauhdissa paljoa haittaa. Yhtä huoltopistettä lisää kaipailisin lenkille. Etenkin, jos ilma on yhtään kuumempi, juomaa pitäsi saada tiuhemmin. Yllättävän vähän matkassa oli juoksijoita, tosin tänä viikonloppuna  juoksuja oli paljon: Kuopio, Vaasa, Levi….  Toinen yllätys oli yleisön vähyys: vaikka reitti kierteli asuinalueita, ei seuraajia ja kannustajia juurikaan ollut. Onneksi omat kannustusjoukot tsemppasivat hetkittään ärtyisääkin juoksijaa, toivottavasti heistä oli apua ja iloa myös muille juoksijoille.

Uutta matoa koukkuun ja ensi vuonna juostaan taas jossain päin Suomea täysmaraton. Ennen viittäkymppiä kymmenen maratonia täyteen! Ei kuitenkaan koskaan samalla tahdilla kuin pukuhuoneessa jututtamani Harri Toivonen, jolla oli takanaan tänä vuonna jo 26 kisaa ja seuraava startti ensi viikonloppuna Jyväskylän Finlandia-maratonilla.

Tässäpä maratonraportti Jarkolta

Oon tuota ukkokultaani kovasti houkutellut kirjoitushommiin; yhteinen blogi olis kiva, kun se kuitenkin niin paljon meistä molemmista kertoo. Jospa tästä saatais kirjoituspuhtia ;)

Kotona

taas! Ou-jee!

Hämeenlinnassa lenkeilin kävellen ja juosten, joten maitohapot alkoivat liueta reisistä pikkuhiljaa.
Nyt opiskelu siellä on kastajaisia ja perjantai sen myötä vapaapäivä, niimpä sain tällaisen pehmeän laskun opintoihin... No, opintoihin haluaisin kyllä kovasti päästä kiinni, joten voi sanoa, että pehmeä lasku suureen elämän muutokseen.

Tänään vihdoin päästiin kokeilemaan pyörän tai siis pyöräilykengän klossin kääntämistä. Ja avot harasoo, niin pienestä kii!
Ei juilinut takamusta missään vaiheessa Raudaskylän lenkkiä :D
En edes kauheasti keskittynyt polven seuraamiseen, kun huomasin, ettei se nyt vempuillut omia lenkuroitaan. Totuttelen nyt tähän asentoon, mutta hyvältä vaikutti.

Lauantaina taidan kerätä kickbikella kilometrejä Jarkon maratontsemppinä.
Tulkaapa muutkin, siis kaikki lähistöllä asustelevat, tsemppaamaan Kärkimaran juoksijoita.
Keväällä olin siinä uskossa, että juoksen puolikkaan Kärkimaralla... No ei kantapää salli... Siirrämmä ennätyksen tavoittelun ehkä kevätpuolelle.

Maitohappoisilla

reisillä on mukava tehdä kotimatkaa: matkalla Siilinjärveltä Nivalaan.

Lauantaiaamuna piti ottaa vähän Kasurilanmäestä mittaa.
Harmittaa, kun lenkille lähteissä puhelimen akku oli niin vähissä, ettei kannattanut ottaa lenkkikaveriksi; olisi saanut sportstrackeriin kommeita käyriä. Sen sijaan kaveriksi lähti systeri ja miehensä. Meinaa joka kyläilyllä hiukan kajehuttaa tuo upea kodin sijainti!

Kolme kertaa suhteelisen reipasta tahtia mäen ylös kapusin, tasaisilla osuuksilla juoksentelin, mutta jyrkimmät kohdat olivat sellaista kapuamista. Aamukaste teki polun sen verran liukkaaksi, että barefootit luiskahtelivat. En tiedä pitäisikö tuollaisessa maastossa juosta nastalenkkareilla.
Nop, reidet ja takamus tuumivat nyt, että lenkki oli erittäin tehokas, ilman mitään vauhtejakaan!

Iltapäivän ohjelma sujuikin ihanien hääjuhlien merkeissä Kuopiossa.

          Kuvassa liuta kaunottaria lähdössä juhlimaan.

Viimeviikko sujui yleensä ottaen jo reippaasti treenaillen. Keskiviikkona käivi kuin kävinkin vielä illalla kickbikelenkin 11 km. Torstaina pyöräilypäivä ja perjantaina hölkkäilin vitosen aamulla.
Niin, taidettiin me perjantai-illasta verrytellä ajomatkasta kankeita koipia kiipeämällä jo kerran sinne Kasurilanlaelle.

Nyt sitte tosiaan matkalla kotiin, mietiskellen, että neljän huitteilla pitäisi istahtaa junaan, joka vie Hämeenlinnaan.