Kramppeja ja nitkahdus

Kärkimaratonaamuvalkeni Nivalassa aurinkoisena.Huonosti nukutusta yöstä huolimatta mieli oli rauhallinen ja kohtuullisen luottavainen. Aikaisena aamupalana puuroa, kananmunaa, jogurttimysliä ja kahvia. Aiemmin en ole puolilta päivin starttaavaa maratonia juossutkaan, vaan olen voinut hotelliaamiaisella syödä mielin määrin. Nyt piti olla varovaisempi tässäkin asiassa.

Kisapaikalle saavuttiin reilu tunti ennen starttia osanoton varmistamiseksi. Tunti kului kevyesti käveleskellen, ruohikolla makoillen, reittikarttaa tutkien ja varusteita valmistellen. Lähtöviivalle kerääntyi hiukan ennen kahtatoista vain kolmisenkymmentä urheaa koko matkan taivaltajaa. Kaikki näyttivät pelottavan kovakuntoisilta ja ajattelin, että yksinjuoksuksi menee.

Starttipistoolin paukahdettua matkanteko alkoi kevein koivin. Ensimmäinen kymmenminuuttinen oli suunnitelmissa juosta tuntemuksen mukaan konetta käynnistellen ja sen jälkeen tasata syke tunnin ajaksi lukemiin 145. Parin kilometrin juoksun jälkeen sykemittari alkoi varoitella liian korkeista sykkeistä, olin kymmenisen lyöntiä yli tavoitteen. Tässä vaiheessa piti tehdä kipeä päätös: jättäydyn ryhmästä ja yritän tasata sykkeen. Lohduttelin itseäni ajatuksella, että joku noista vielä tulee selkä edellä vastaan toisella kierroksella. Neljän kilometrin tienoilla takaa tuli ohi Katri Hautakangas , joka kertoi olevansa ensikertalainen ja juoksevansa tuntemuksen mukaan – kevyttä tuntui olevan ja pian jäinkin hänestä. Sykkeet eivät laskeneet tavoitteeseen, mutta en halunnut enempää hiljentääkään, koska omilla lenkeillä olin pystynyt reilun tunnin juoksemaan neljän tunnin maravauhtia alle 145-sykkeillä. Alkukilometrien myötätuuliosuudella aurinko lämmintä kovasti ja hiki tippui lipan päästä jo alkumatkasta. Ensimmäinen juomapiste 4,5 kilometrin kohdalla tuli tarpeeseen.

Vielä ennen ensimmäistä omaa väliaikapaikkaani (7 km) yksi naisjuoksija (Mari Sipola?) ohitti minut, hänen kannassaan taivalsin toiselle juomapaikalle saakka, jossa hän pysähtyi juomaan ja jäi taakseni.  Seitsemän kilometrin pylvään ohitin ajassa 40.12, suunnittelemassani vauhdissa, sykkeet tosin liian korkealla, keskiarvo 152. Tunne oli virkeä ja hyvä, juoksu rullasi kivasti.

Pakolantien päässä odotti Päivikki kickbiken kanssa ja avusti vetoavulla vastatuuliosuudella. Visalantiellä oli lisää kannustusjoukkoja: appiukko Paavo ja tytär Vilja. Paavolta sain myös vetoapua sivuvastaisella osuudella. Kanssamatkaajat todellakin jouduttavat askelta ja parantavat fiilistä, etenkin kun matkan varrella ei muuta kannustusta juurikaan ollut.

Niemelänkylän sillalla puhalsi koko reissun kovin vastatuuli, mutta onneksi vain noin 400 metrin matkalla. Joen eteläpuolella juoksijan vauhtia siivitti sivumyötäinen tuuli, jonka ansioista pystyi laskettelemaan aika rennosti eteenpäin. 14 kilometrin paalulla oli jälleen väliajan paikka. Toinen seiska vei aikaa 39.46, edelleen aivan ennakkosuunnitelmien mukainen vauhti. Keskisyke oli  toisella seiskalla 155, melkein kymmenen lyöntiä liikaa.

Ensimmäisen kierroksen loppukolmanneksella Katrin selkä alkoi lähestyä ja oma juoksuni kulki edelleen hyvin. Lisävoimia antoi Ruusan ja muiden tienvarteen kokoontuneiden kannustus Männistön kaupunginosassa.  Kierroksen lopulla juoksu oli edelleen vaivatonta, mutta ajatus ilmeisesti alkoi pätkiä, sillä väliajan napsautin 42 kilometrin kohdalla, satakunta metriä ennen oikeaa kohtaa. Väliajaksi tuli 38.37, johon pitää lisätä reilu puoli minuuttia, kuitenkin kisan nopein seiska. Keskisyke oli nyt 159, reilusti liikaa! Puolikkaan väliajaksi tuli 1.59.41, alle neljän tunnin vauhdissa tasaisen vauhdin taulukon mukaan siis.

Toisen kierroksen alussa Ylivieskan oma Västerbron silta eli Savontien rautatiesilta piti ottaa varovasti, mutta alamäessä annoin rullata rennosti. Pian mäen jälkeen reisissä alkoi tuntua ensimmäiset jäykistymisen tunteet ja tässä vaiheessa suolakiteet olisivat voineet tehdä terää. Huoltojoukkojen kanssa olin kuitenkin sopinut suolasta ja geelistä vasta Kiviojan koulun tienoilla. Lievistä tuntemuksista huolimatta juoksu kulki ja ohitin Katrin samoilla seuduilla, joilla hän edellisellä kierroksella hyvästeli minut. Katri valitteli huonoa oloa. Lohduttelin sen kuuluvan asiaan ja hyvän/pahan olon tuntemuksien menevän ja tulevan. Katrin askellus näytti edelleen hyvältä.

Hamarin padolla alkoi ensimmäisen kerran olla pientä kramppituntemusta  etureisissä ja muutenkin ilmaantumaan yleistä pahaa oloa. Kuitenkin Kiviojan pyörätiellä sain näkyviin edellä menevän valkopaitaisen juoksijan. Kummasti piristi mieltä, kun näin että jollakin muullakin vauhti hidastuu. Kiviojan pyörätieosuudesta tuli muuten mieleen Terwamaratonin pyörätieosuus Värtön suunnalta keskustaa kohti. Neljäs seiska vei aikaa 39.52, josta voi siis ottaa sen puolisen minuuttia pois eli lähes samaa tahtia edelisen kanssa ja suunnitelman mukaan. Sykkeet vain huitelivat tällä seiskalla jo keskilukemissa 163 – aivan liikaa.  Kiviojalla sain Viljalta taas geeliä, jonka toivoin antavan lisäpotkua juoksuun. Suoran lopussa otin myös suolaa ja tässä vaiheessa alkoi oma pinna kiristyä ja tuli turhaan ärjäistyä Viljallekin, joka ei ihan metrilleen sovitussa paikassa ollut – anteeksi.

Kaisaniemessä olo ja jalat heikkenivät entisestään: päässäni kävin koko ajan taistelua juoksemisen ja kävelemisen välillä. Tein kuitenkin päätöksen etten kävelemään ala ja keskeyttämään ei ole tultu.  Juoksu jatkui: juomapaikalla nestettä ja rusinoita. Päivikki potkutteli urheasti äksyilevän ukkonsa rinnalla. Juuri ennen Pakolantietä sain edelläni kramppien kanssa taistelleen kanssajuoksijan kiinni. Hän taivalsi hetken matkaa mukanani, mutta joutui pistämään kävelyksi. Päivikki tarjosi myös hänelle suolaa – toivottavasti oli apua.  Visalantiellä apunani oli jälleen appiukkoni, joka oli saatellut vastatuuliosuudella myös muita juoksijoita, vetoavusta oli saanut nauttia myös kansalainen Kune – Ismo Kunelius, tuo armoton pakinoitsija ja alle 3.40 maratoonari (hopeaa M50 sarjassa). Anoppilan pihalta kannustusjoukkoon liittyi myös aliupseerioppilastyttäreni Venla, joka ehti matkaan vasta nyt omien jalkapallokiireidensä jälkeen. Venlan vetoapu oli oivan tasaista ja siinä oli väsyneen juoksijan hyvä taivaltaa. Niemelänkylän huoltopisteeltä taas juomaa, banaania ja rusinoita. Tässä vaiheessa yllätti outo tunne: piti pisätytyä pusikossa pissat lirauttamassa, en kyllä mennyt tieltä mihinkään, nopeasti ojan penkalle pieni liraus ja matka jatkui. Ongelmat eivät siis johtuneet ainakaan nestehukasta.  Tässä vaiheessa edelläni taivalsi kaksi tuskaisen näköistä mustapaitaista miestä vuoroin juosten, vuoroin kävellen. Edelleen päässäni takoi: älä kävele.

Niemelänkylän sillan ylitys sujui Venlan avulla vastatuuleen ja eteläpuolella selän takaa puhalsi myötätuuli. Tuuli ei kuitenkaan tällä kertaa auttanut askeleen rentouttamisessa, vaan reidet olivat lyijyä.  Viides seiskan väliaika tuli taas napsautettua ennen aikojaan mutta väliaika oli jo 43.07, ja keskisykekin hidastuneesta vauhdista huolimatta 163. Tavoite neljän tunnin alituksesta oli hyvästelty ja nyt tavoiteltiin alla 4.15 aikaa. Saavutin edellä menijöitä, mutta aika pian jouduin itsekin kyykähtämään hetkeksi venyttämään reisiä. Kuitenkin pystyin sinnittelemään pidempiä juoksupätkiä kun edellä menijät, joten ohitin heidät: tuskaista oli meno meillä kaikilla. Päivikki yritti tarjoilla suolaa heillekin: itsekin otin suolaa ja vettä, lisäksi lihaksiin suihkutettiin Perskindol-suihketta, joka pientä apua tuntuikin tuovan.  Tässä vaiheessa Katri tuli kepeällä askeleella takaa ja ohitti meidät miehet hymyssä suin. 

Männistöä toistamiseen lähestyessä Venla palasi mummulaan, mutta Päivikin kaveriksi tukijoukkoihin liittyi mukaan Harri, joka jaksoi kehua raahustajaa vielä urheilijaksi. Tässä vaiheessa reisikivut unohtuivat – tilalle tuli erittäin kiusalliset pohjekrampit, jotka iskivät salakavalasti varoittamatta aina hiukan ennen kuin jalka kosketti maata. Koko ajan oli pelko persuuksissa, että jalka linttaa niin, että juoksija on kohta nokallaan. Perskindol helpotti hiutusen tätäkin vaivaa.

Viimeisen juomapaikan jälkeen Ouluntien alikulussa en tohtinut ottaa juoksuaskelia vaan kävelin. Kävelyosuuden lopuksi venytin hieman pohkeitani ja yritin jatkaa juoksua. Juoksu sujuikin kehnosti, mutta oli kuitenkin juoksua! Aika ajoin kramppi iski jompaankumpaan pohkeeseen ja välillä oli oman turvallisuuden vuoksi pakko kävellä. Ruusakin liittyi hetkeksi pyöräilemään, mutta lähti sitten hakemaan kivennäisvettä maalissa juotavaksi. Maali todellakin lähestyi, olin jo 40 kilometrin kyltillä.

Viimeiselle pitkälle suoralle kääntyessä yritin kehitellä loppukiriä rennolla askeleella- Irtosihan se - 50 metriä.  Sitten lihakset vetivät oikeaa nilkkaa aivan yllättävään asentoon ja pohkeeseen iski taas kramppi, oli heitettävä kävelyksi ja unohdettava loppukiri. Krampin laannuttua kevyttä hölkkää ja pieni pätkä kävelyä, niin sain hölkätä urheilukentän portista maalia kohtia. Perheen naisväen, appivanhempien sekä Ruusan ja Harrin kannustaessa ylitin maaliviivan ajassa  4.13.53, M40 sarjan viides eli viimeinen. Viimeinen reilu seiska vei aikaa 52.15 ja sykekeskiarvo laski lukemiin 149. Koko reissun sykekeskiarvo oli 156, maksimisykkeen ollessa 167.

Reitistä pidin, vanhalla Kärkimaratonin reitillä en ole koskaan edes puolikasta juossut, mutta 80-90 –lukujen taitteessa sen verran Niemelänkylän lenkkiä kiertänyt, etten haluaisi juosta sitä 4 kertaa peräjälkeen. Tiukat mutkat eivät tässä vauhdissa paljoa haittaa. Yhtä huoltopistettä lisää kaipailisin lenkille. Etenkin, jos ilma on yhtään kuumempi, juomaa pitäsi saada tiuhemmin. Yllättävän vähän matkassa oli juoksijoita, tosin tänä viikonloppuna  juoksuja oli paljon: Kuopio, Vaasa, Levi….  Toinen yllätys oli yleisön vähyys: vaikka reitti kierteli asuinalueita, ei seuraajia ja kannustajia juurikaan ollut. Onneksi omat kannustusjoukot tsemppasivat hetkittään ärtyisääkin juoksijaa, toivottavasti heistä oli apua ja iloa myös muille juoksijoille.

Uutta matoa koukkuun ja ensi vuonna juostaan taas jossain päin Suomea täysmaraton. Ennen viittäkymppiä kymmenen maratonia täyteen! Ei kuitenkaan koskaan samalla tahdilla kuin pukuhuoneessa jututtamani Harri Toivonen, jolla oli takanaan tänä vuonna jo 26 kisaa ja seuraava startti ensi viikonloppuna Jyväskylän Finlandia-maratonilla.

Tässäpä maratonraportti Jarkolta

Oon tuota ukkokultaani kovasti houkutellut kirjoitushommiin; yhteinen blogi olis kiva, kun se kuitenkin niin paljon meistä molemmista kertoo. Jospa tästä saatais kirjoituspuhtia ;)