Matkamuistelot jatkuvat

sunnuntain ohjelmalla jolloin retkeilimme Santa Margherita Liguren kaupunkiin ja sieltä laivalla tarunomaiseen Portofinoon.

aamupäivästä oli jo viisaanpaa hakeutua varjopaikkoihin

Portofinon tarunomaisuuden ovat huomanneet meitä hiukan rahakkaammatkin turistit, jotka tuollaisilla yksityisillä pikkupaateilla rantautuivat Portofinon satamaan. Jet-set-paikan maineisessa Portofinossa yritimme hanakasti kiikaroida julkkiksia, mutta ei onni suosinut. Tuostakin kerrostalon korkuisesta paatista könköili lähes kahdeksankymppinen tunnistamaton pariskunta. Ei oikein meikäläisen laskupää osaa kuvitella sellaisia rahoja, joilla tuollaisia aluksia ostellaan, saati sitten ylläpidetään.
Taisi olla yksi edesmenneen kreivittären huvila kaupan jossain tuolla rinteessä n. 13 miljoonalla... löytyisikö ostohalukkaita?

Maineestaan huolimatta teimme täältä edullisimman Limocino (sitruuna likööri) ostoksen ja tuliasiksi kappa-paitoja. Pikkukylä jäi mieleeni maineestaan huolimatta oikein mukavana ja viehättävänä.

Retkipäivän päätteeksi pilates sujui nurtsilla mukavan dynaamisesti, pääsin jo ihan treenaamisen makuun. Sen jälkeen meressä rentouttava uinti ja päätteeksi tietenkin ihana illallinen. Antipasti salaateista täytyy mainita sen verran, että ne vaihtelivat joka ilta ja maultaan yllätyksellisin majoneesisalaatti oli sellainen, joka sisälsi papuja ja rusinoita. Suosikki antipastejani olivat myös valkosipulissa ja oliiviöljyssä haudutetut pienet kesäkurpitsaviipaleet.
Sunnuntai-iltana Jarkko söi alkuruuaksi cannelonit ricotta-ja pinaattitäytteellä ja minä spelttikeiton, joka oli kyllä oikein hyvää... Mutta jäi harmittamaan, etten viitsinyt ottaa katkarapurisottoa, kun luulin, että katkaravut tulevat taas kuorimattomina. Höö, ja tulivatkin sitten kuorittuina :( epistä!
Pääruuan kanssa kävi myös samantapainen kömmähdys, kun listalla luki friteerattuja mustekalarenkaita... mitä tulee mieleen? Rehellisesti, ne korppujauhotetut kumirenkaat, mitä meilläpäin saa. Ei, en uskaltanut riskeerata ja otin vasikanpaistia. Kaisa sitten halusi minun maistavan miltä maistuu italiassa laitetut mustekalarenkaat, paitsi etteivät ne olleet edes renkaita vaan ihan kokonaisia mustekalojakin. Herkullistahan se oli, tietenkin, kuinkas muuten!
Jälkkärinä omenatorttu.

Manarolassa ei ole satamaa, joten paatit odottivat vesillelaskua kaduilla

Viimeisenä patikkapäivänä ohjelma oli seuraavanlainen: Varhainen lähtö junalla Manarolaan, yli kolmenkymmenen asteen patikointilämpöä oli odotettavissa, joten liikkeelle lähdettiin mahdollisimman hyvissä ajoin. Manarolasta kiipesimme Volastraan. Kahdenkilometrin matkalla nousimme 350 metrin korkeuteen. Ja siinä kuumuudessa kiipeämisen jälkeen olimme liekomärkiä hiestä.

Volastrasta patikointi helppokulkuista (ja ihanan varjoista) tietä pitkin kymmenkunta km Madonna di Moteneroon. Tien varrella oli paimenpoika-aita villisikoja varten ja luulemme yhden villisian teutarointia kuulleemme, onneksi ei nähty! Edelläkulkija näki myös paljon monenkirjavia, viehättäviä sisiliskoja, jotka häntä pystyssä luikkivat patikoijia piiloon.
Tien varrella törmäsimme myös ensimmäiseen ja ainoaan käärmeeseen, joka ei jäänyt tekemään tuttavuutta kanssamme.

Madonna di Monteneron pyhäköltä aloimme laskeutua Riomaggioreen.
Pitkä kuuma päivä hyydytti retkeilijöitä, niin myös minut. Vatsaani alkoi kerääntyä kaasuja ja taapersin niinkuin viimeisillään raskaana oleva.



Riomaggioressa saimme valita lähtisimmekö sieltä suoraan Monterossoon vai tutustuisimmeko vielä käymättömään Cinque Terren kylään Cornigliaan. Osa porukasta halusi jo hotellille. Vaikka oloni ei ollut kovin auvoisa, halusin kiivetä Corniglian 382 porrasta.
Tämä on kylistä ainoa joka sijaitsi kukkulalla, eikä laaksossa, niinkuin muut kylät.
Tottapuhuttuna portaiden kiipeäminen ei ollut enää homma eikä mikään niihin kaikkiin patikkapolkuihin verrattuna mitä olimme ylöspäin kavunneet.

Olin iloinen, että jaksoin kavuta vielä Cornigliaan, viehättävään pikkukylään. Voinpa nyt elvistellä patikoineeni kaikki Cinque Terren kylät läpensä.

Vaikka tämä maailman perintökohde on maineeltaan turistirysä, ilmeisesti sinne matkustavien amerikkalaisten ansiosta, väitän nähneeni Liguirian toisenlaisesta näkökulmasta, patikoijan silmin. Niillä silmillä näkee henkeäsalpaavan kauniita maisemia, joita ei tavallinen rantaturisti näe.

Maanantai-iltana retkeltä saavuttuamme Pia veti meille vielä venyttelyn.
Minä olin sen verran huonovointinen, että katsoin parhaaksi lepäillä viimeisenä iltana, elimistö ei halunnut ihanaa illallista.


Tässä matkassa riittää makustelemista pitkään. Huomasimme taas kuinka tärkeää on olla välillä ihan kaksistaan.

Kiitokset kanssamatkustajille siellä Cinque Terressä, että täällä koneen äärellä.

Patikointikipinä puraisi meitä, toivottavasti ei seuraavaa reissua tarvitse kahtakymmentä vuotta odottaa.

tosi ryytyneeltä patikoijattarelta irtoaa vielä hymy tässävaiheessa