Voi tätä tunnetta

en tiedä miten kuvailisin! Ehkä vähän pakahtumisen ja hämmennyksen rajamailla. Selvitin siis ihan täyden maratoni juosten! Fiilikset ennen maratonia olivat vähän alakuloisia sääennusteiden takia, kun se hellejuoksu on tuottanut minulle tuskaa, jalat ovat olleet lyijyä ja syke korkea. Ajattelin vain, että lähdetään nyt katsomaan, josko puoliväliin asti jaksaisi.
Perjantaina arvelutti vielä enemmän, kun ajelimme Helsinkiä kohti, eikä kropassa ollut mitään kipuja; ei lantion tiukkuutta, eikä penikoissa kipuja... Huonoja merkkejä ajattelin itsekseni :(
Maratonaamu valkeni ukkosen jylinällä ja ilma oli kahteen asti aika mukavan oloinen: pilvistä, sateista ja lämpötila 21 astetta. Hotellikuolemaa välttääksemme kyläilimme serkkuni luona, mikä sai ajatukset pois päivän koitoksesta.
En oikein missään vaiheessa kai uskonut selviäväni maaliin asti, kun olo oli rento, eikä kiristyksiä vieläkään tuntunut. Vapina ja hermostus alkoivat vasta, kun läksimme hotelliin vaihtamaan juoksukamppeita niskaan. Mikään ei oikein maistunut, mutta vähän vielä piti saada murua rinnan alle: veljeni eiliset eväsleivät sitten tuntuivat sopivalle eväälle. Nesteitä olin tankannut ahkerasti ja pissalla piti hypätä puolentunnin välein.

Ratikka oli täynnä juoksijoita ja meininki oli kovin kansainvälistä. Kisafiilis alkoi kohota.
Vielä stadionilla alkoi masentaa, kun pilvet taivaalta kaikkosivat ja kuumuus oli ahdistavaa. Silloin taas mietin, että katsotaan mihin asti jaksaa.
Lähdössä sijoituin viiden ja puolentunnin jänisten eteen, arvelin vauhdin olevan siinä paikkeilla sopiva. Ja hyvin arvelinkin: tahti oli sopivan rauhallista ja sykkeet 170! Rinnalla juokseva kaveri päivitteli samaa, kun sykkeet hipoivat pilviä- joita ei kyllä siis taivaalla näkynyt ;)
Huoltopisteillä kaadoin mukillisen vettä niskaani ja se kyllä mukavasti viilensi.
Alun 15 km oli takkuista ja kavereilla kramppaili jalat jo muutamien juoksukilometrien jälkeen. Tiesin kuitenkin, että puolivälin paikkeilla ovat omat tsemppijoukot odottamassa, se antoi voimia jatkaa. Tsemppajien ohittamisen jälkeen huuteli kohta oma mieheni vastaantulijoiden kaistalla. Silloin juoksu sujui ja ajattelin, että jos näin sujuu kolmeenkymppiin, niin mulla on saumat selvitä koko maratonista.

Espalla kääntymiskohdassa tunsin, että lenkkareiden märkyys oli hangannut rakot päkiöihini, vettä oli silti pakko roiskia joka huoltopisteellä, kun se viilensi. Juoksu kuitenkin sujui ihan kepoisasti olosuhteista huolimatta. Ja taas jaksamista auttoi se, että tiesin tsemppijoukkojen odottavan minua samassa kohdassa. Silloin olisin päässyt noin kolmeenkymppiin ja se tuntui jo huikealta saavutukselta! 

Voimahalien jälkeen jatkaminen sujui taas mukavasti noin 35 kilometriin asti. Silloin aloin tuntea, että ukkovarpaankynnet eivät ole enää yhteistyössä kanssani, matka siinävaiheessa vain tuntui niin vähäiseltä (vain 7 km), että vaikka kontaten maaliin, ajasta viis. Kovissa ylämäissä oli pakko säästellä ja kävellä, niin totesivat muutkin kanssa juoksijat. Olin noin 25 km viidentunnin jänisten vanavedessä, mutta vauhtini hidastui vaivojen myötä. Verta ei kuitenkaan lenkkareista tursunnut, joten ajattelin vain kutakuinkin ehjänä maaliin taktiikkaa. Niin se vain ilmestyi tuskaisten viimeisien kilometrien jälkeen stadionin torni näkyviin, 40 km takana. Ajatukseni siinä vaiheessa olivat lähinnä, että ompa nyt tämäkin hulluus koettu. Ja juuri silloin alkoi yksi nuori nainen yökätä rajusti edelläni, toivoin että hänkin pystyisi vielä maaliin.

Kyyneleitä nieleskelin maalilinjaa ylittäessäni; Olisitteko uskoneet? Vaikeuksien kautta voittoon.

Fiilikset ovat ihan huikeat!

Kiitän nyt vielä erityisesti paikalla olleita Pirkkoa, Tarmoa, Sirpaa, Leenaa ja Joonasta. Ihan mahdottoman tärkeitä olitte! Sitten kiitän kotitaustajoukkoja; hienointa oli lukea naamakirjasta, että "ajattele, että puoli Nivalaa on mukana tässä" ja niin kyllä ajattelinkin! Kiitos myös Helenalle, että jaoit vastuumme vanhemmuudesta! Kirsi, oot jaksanut pitää minut kuosissa kesälomallakin! Ja viimeisenä, mutta ei suinkaan vähäisimpänä; ilman blogia ja sen kommentoijia tämä leikki olisi loppunut kesken noin juhannuksen tienoilla, kun kivut ja vaivat olivat äärimmäisen hankalia.

 Silloin ajatusten jakaminen tuntui mahdottoman tärkeältä.

 Mieheni minut tähän elämäntapaan on opettanut, nämä muistot on upeita jakaa yhdessä!

Kuvia sitten kun maratonkuvaukset valmistuvat.